Nurmekselaisen näyttämöharrastuksen juuret ovat 1800-luvun lopulla, Hannikaisten ajalla.1900-luvun alkukymmenillä, kohokohtina olivat Elis Palanderin oopperoiden kantaesitykset. Nykyisen Nurmeksen Näyttämökerhon perustaminen osui vuoteen 1946, jolloin monitaitoinen junamies Otto Hämäläinen kokosi ympärilleen tiiviin harrastajajoukon. Toiminta jatkui aktiivisena yli 50-luvun, mutta sitten vikasuuntainen muuttoliike vei toiminnasta terävimmän otteen.

Uutta sykettä kerho sai 1971, jolloin ryhdyttiin uusin voimin tekemään Miehen kylkiluuta. Sen ensi-ilta oli 1972, ja siitä lähtien kerhossa on riittänyt töitä kaikille halukkaille.

Kesällä 1982 alkoi varsinainen kesäteatteritoiminta ja yhteistyö ohjaaja Paavo Liskin kanssa, kun Bomban kesäteatteriin tehtiin Kanteletar. Sitä seurasi Maaton kansa, joka nousi jo valta-kunnallisen kiinnostuksen kohteeksi, ja kun yhteistyö Kalevan Näyttämön kanssa alkoi, kesäteatterissa nähtiin Kalevala -draaman maailmanensi-ilta. Kalevala nosti Nurmeksen ja Bomban Maailmanvuoren myös kansainväliseen tietoisuuteen.

NÄYTTÄMÖKERHON ILOISET VUOSIKYMMENET

Nurmeksen Näyttämökerho juhli helmikuussa 1996 viittä vuosikymmentään. Juhlassa esitettiin yhdistyksen historiikki. Joka pienin lisäyksin julkaistaan tässä.

Nyt voitaisiin hyvin juhlia jo Nurmeksen Näyttämökerhon 100-vuotista taivalta. Itse asiassa aikakirjoissa mainitaan, että jo vuonna 1883, siis 113 vuotta sitten, perustettiin VPK:n torvisoittokunnan rinnalle näyttämökerho, joka jo kyseisen vuoden syyskaudella esitti työväentalossa, ei enempää eikä vähempää kuin Minna Canthin Murtovarkauden. Neljä vuotta myöhemmin on Maunonniemessä esiinnytty kolmasti näytelmillä Amalia ystävämme, Ihmekös tuo ja Postikonttori. Näin on jatkettu esiintyen milloin työväentalossa, milloin Seurahuoneella. Vuonna 1899 esitettiin Kiven Kihlaus, lehtikirjoituksessa kiiteltiin, nuorta ylioppilasta, sittemmin henkikirjoittaja Niilo Timosta, Eenokin osastaan. Uuden vuosisadan ensimmäisenä vuotena oli ohjelmistossa Juhannustulilla, johon Nurmeksessa on seuraavan sadan vuoden aikana aina silloin tällöin palattu.

Kansallisteatterin vierailu Nurmeksessa vuonna 1905 on vaikuttanut paikalliseen teatteri-harrastukseen kuin taannoinen Suomen jääkiekkojoukkueenmaailmanmestaruus pikkupoikiin – näytelmäryhmiä näyttää syntyneen kauppalaan ainakin kolme ja liki joka kylälle omansa. Kun samoihin aikoihin Nurmeksessa vieraili muitakin teatteriryhmiä melko tiheään, nurmekselaisten oli helppo saada vakava tartunta. Vuosisadan alussa VPK:n näyttämökerhon lisäksi toimi mm. Liikeapulaisten, Työväen ja Nuorisoseuran näytelmäryhmät. Vuonna 1917 kauppalan teatteriväki esitti yhteiskoulun hyväksi Tsehovin Riemujuhlan ja myöhemmin vielä Topeliuksen Rinaldo Rinaldinin, mutta sitten ymmärrettävästi hiljeni, kansalaissodan levottomat ajat veivät ajatuksen muualle.

Nurmekselaisesta näyttämötaiteesta puhuttaessa olisi sopimatonta unohtaa Elis Palanderin ja nurmekselaisen oopperan aika. Palanderin ooppera Edvi ja Elwiga kantaesitettiin. 1911 yhteiskoulun juhlassa. Vuonna 1915 oli vuorossa Joutsenluola, jossa Palanderin itsensä lisäksi pääosassa oli mm. rouva Aili Linnoila, kuulun Matti Kurikan tytär. Matti Kurikka oli aikansa työväenaatteen lipunkantaja, joka oli perustamassa suomalaisyhteisöjä Atlantin takana ja oli myös innokas teatterimies. Vielä 1917 nähtiin ooppera Lemminkäinen, jossa oli mukana mm. Tuomas Heikura, aikansa sankaritenori P. J. Hannikaisen perustamassa YL:stä. Parhaimmillaan näyttämöllä oli Heikuran kanssa myös Lieksan kirkkoherran poika, Elis Kyander, joka oli samaisen Ylioppilaskunnan Laulajien kantavia bassoja.

LEMPISEN AIKA
Vuonna 1924 lotat ja liikeapulaiset harjoittelivat yhdessä näytelmän, mutta toiminnalla ei ollut jatkuvuutta. Vuosi 1927 voisi sen sijaan olla eräs näyttämökerhon perustamisvuosista–silloin näyttämäkerho täyttäisi ensi vuonna 70 vuotta. Tuolloin nimittäin remmiin astui monitahoinen ja –toiminen Kaarlo Lempinen, entisen Viipurin Työväenteatterin johtaja ja teatterimies viimeiseen asti. Lempinen perusti –27 Nurmeksen Seuranäyttämön, joka ensimmäisenä vuotenaan valmisti ensi-iltaan kolme näytelmää– Punaiset Housut, Pastori Jussilaisen ja Pikku Pyhimyksen. Seuraavana talvena oli ohjelmistossa kevyttä viihdettä, mutta sitten myöhemmin kokoillan näytelmiä, mm. unkarilaisen laulunäytelmä Salon Ruusu. Siitä tuli tiettävästi myös ensimmäinen nurmekselainen näyttämötuote, joka vietiin muuallekin –Lieksaan.

Kaksi raskasta sotaa huvikieltoineen lopetti näyttämötoiminnan kaiketi tyystin, mutta sodan päätyttyä alkoi patoutunut teatterinälkä ja huvittelun tarve purkautua kuin joen kevättulva. Tuolloin syksyllä 1945, Japanissa käytiin vielä sotaa. Lehdissä lupailtiin kahvi- ja tupakkalaivaa Helsinkiin jouluksi. Ylikylässä joku oli käynyt useampaan kertaan salaa lypsämässä erään talon lehmät. Lipinlahdessa taas oli varastettu kaivossa jäätymässä olleet kermat. S-N–seuran osasto perustettiin syyskuussa. Leipäkortin kupongilla sai 400 grammaa leipää, tupakkakupongilla askin savukkeita. Jukola avasi kylämyymälän Mujejärvelle, Kauppayhtiön Hönniin. Kauppayhtiö lupasi ostaa isänniltä edelleen kessua kuten edellisenäkin syksynä ja kantaa jäniksen, kanin ja kissan nahoista entistä korkeampaa hintaa. Asekätkentä oli paljastunut, valvontakomissio oli maassa. ja maan hallitus seurasi varpaillaan, mitä Pariisin rauhanneuvottelu ttoisivat Suomelle.

4.8.45 Nurmeksen Sanomat kertoi: ”Atomipommin heitto Nagasakiin. Lentäjät kertoivat, että atoomipommi räjähtäessään synnytti tulipatsaan, joka näkyi jopa 400:n kilometrin päähän!” Ei arvannut jutun kirjoittaja, että puoli vuosisataa myöhemmin Nurmeksen Näyttämökerho lainaisi juttua sanatarkasti Savottailtamiinsa.

Tällaisina aikoja siis elettiin – sota takana, tuntematon ja ehkä pelottavakin tulevaisuus edessä, pulaa kaikesta, mutta mieli paloi teatteriin. Työ käynnistyi syksyllä –45, mutta rekisteriin kerho merkittiin vuonna 1946, jota juhlitaan merkkivuotena.

OTTO HÄMÄLÄISEN AIKA
Lokakuun 27. päivänä Nurmeksen Sanomien toisen sivun alalaidassa oli ilmoitusta muistuttava, yhden palstan jutunpätkä neljällä rivillä: ”Näyttämö- ja lausuntakerhon perustamista harrastavia kehoitetaan kokoontumaan Nurmeshoviin tk. 30. päivänä, kuten päivän lehdessä olevasta ilmoituksesta nähdään.” Ilmoitus oli selvästikin käyty kerjäämässä päätoimittaja Iivari Partaselta. Eikä 30. päivän lehdessä mitään ilmoitusta ollut –Iivari on kuitenkin varmasti antanut sen anteeksi, sillä hän oli näyttämötaiteen ja musiikin suosija. Olipa hän kirjoittanut pienen jutunkin siitä 30. päivän kokouksesta.

Paikalla oli ollut 17 näyttelemisestä tai lausunnasta kiinnostunutta. Puhetta johti Kaarlo Lempinen. Nurmeksen Näyttämökerho päätettiin perustaa. Sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli E. H. Markkanen, sihteeri-rahastonhoitajaksi rouva Maikki Piironen ja muiksi johtokunnan jäseniksi lehtosi Elina Suutarinen ja taiteilija Kaarlo Lempinen sekä varajäseniksi neiti Signe Hakala ja herra Matti Sutinen. Viikkokokoukset päätettiin pitää torstaisin. Ensimmäiseksi, joulun alla esitettäväksi näytelmäksi, valittiin Hardangerin Harjulla, jossa jo oli mukana nuori Kerttu Phil. Toinen syyskauden pienoisnäytelmä oli Pentti-mylläri kuninkaan hovissa. Joulukuussa toimitetuissa kunnallisvaaleissa oli ehdokkaana useita näyttämökerho aktiivijäseniä. Heistä Kaarlo Lempinen tuli valituksi maalaiskunnan kunnanvaltuustoon sekä Paavo Länsivuori ja Elina Suutarinen kauppalanvaltuustoon.

Töihin käytiin käsiksi. Saksalaiset olivat juuri kehittäneet kaukonäköradion entistä paremmaksi, mutta Nurmeksessa ei vielä tiedetty, että jossakin vaiheessa tuosta apparaatista tulisi näyttämökerhon pahin vihollinen. Ensimmäinen kokoillan näytelmä, Edward Wilden ”Vihtahousu”, oli tarkoitus esittää vuoden lopulla. Eihän se valmistunut. Mutta 14.1.46 Vihtahousu nähtiin, ja se sai hyvän vastaanoton, sali täysi seisomapaikkoja myöten. Tähän menestykseen loppui Kaarlo Lempisen kausi Nurmeksessa – hänestä tuli Joensuun teatterin ensimmäinen johtaja, ja niinpä hän toikin joensuulaiset näyttämään tänne taitojaan jo samana vuonna. Näinä aikoina kerhon jäsenkunnassa oli leimallinen määrä rautatieläisiä. ”Kun kerho kerran oli matkustanut Lieksaan jotakin musiikkinäytelmää esittämään, huomattiin perillä, että nuotit olivat jääneet Nurmekseen. Tieyhteys Nurmeksen ja Lieksan välillä oli tuohon aikaan onnettoman kehno, autolla ei olisi ennättänyt, mutta kun mukana oli rautatieläisiä, käytiin nuotit hakemassa höyryveturilla. Näytelmä pääsi alkamaan ajallaan.” (Kerhon perustajajäsen Armas Piippo)

Vuonna 1947 puheenjohtajana oli Pentti Kaasinen, hänen seuraajakseen seuraavana vuotena tuli Juho Kuikka. Lempisen jälkeinen kausi oli kuitenkin Otto Hämäläisen aikaa. Otto Hämäläinen, rautatieläinen, oli armoitettu teatterimies. Hän oli vahva, vankan näkemyksen omannut ohjaaja ja samalla myös loistava näyttelijä ja lavastaja. Tämänkin näyttämön metsä on Hämäläisen käsialaa vuodelta –47. hänen kaudellaan tehtiin m.m. Kalle Aaltosen morsian, joka esitettiin sotaleskien ja kaatuneiden omaisten hyväksi. Merkille pantavaa on, että kerho tuon tuostakin siirsi näytelmiensä tuoton sodista kärsineiden hyväksi. Hämäläisen alkukauden tuotantoon kuului myös Pohjalaisia, joka tehtiin yhdessä Nurmeksen Musiikkiyhdistyksen kanssa, ja vietiin myös Lieksaan. SE oli siis nykyisen näyttämökerhon ensimmäinen vientituote. Vaikka tämä ei olekaan varsinainen henkilöhistoria, on mainittava, että myös Pohjalaisissa oli mukana nuori Kerttu Phil Harrin talon palvelijana, Nimimerkki Juri arvioi näytelmän Nurmeksen Sanomissa kertun kohdalta näin: ”Kerttu Phil Harrin palvelijana, Liisana, vei osansa hyvin, mutta Kerttu hyvä, jätä teeskentely vähemmäksi!” Kerttu Phil sai jo seuraavan vuonna näyttää taitojaan kunnolla, kun Hämäläinen ohjasi nurmekselaisille Lumikin ja seitsemän kääpiötä. Lumikin, ja myöhemmin monissa muissa rooleissa, mm. Punaisessa laukussaja Taamarissa, Kerttu sai arvostelijoilta monin verroin hyvitystä Juron kritiikkiin, niin myös Lemmin pojassa, jossa Kerttu Phil ”surmattiin” oikealla miekalla. Teatteripistoksi tarkoitettu survaisu osuikin Kertun kylkeen. Isku ei ollut tappava, sillä Kerttu joutui näyttelemään kuollutta, vain pieni naarmu jäi kylkeen, mutta sen jälkeen ei näyttämölle tuotu oikeita miekkoja. Näinä aikoina kerhossa toimi aktiivisesti usean vuoden ajan myös Eila Aatamila, joka teki monta upeaa roolityötä Kerttu Philin kanssa. Kerttu Phil, sittemmin Nikka, valitsi loppujenlopuksi musiikin ja Nurmeksen Musiikkiyhdistyksen, mutta niinpä näyttämökerholla ja musiikkiyhdistyksellä on ollut aina helposti käynnistettävää yhteistyötä näihin aikoihin asti. Eräs Hämäläisen merkkitöistä oli Taamar, Hilja Valtosen kirjoittama näytelmä, jonka Vuoksenlaakson Teatteri oli vasta edellisenä kesänä kantaesittänyt. Tähän vuoden 1950 ohjelmsitoon kuuluivat myös Punainen Laukku Lieksassa, Syntipukki sekä Pikku pyhimys, joka oli kerhon 5-vuotisjuhlanäytelmä ja samalla Hämäläisen jäähyväisesitys. Hämäläinen muutti Helsinkiin, josta huhtikuussa 1954 tuli suruviesti, Otto Hämäläinen oli poissa.

Hämäläisen lyhyttä, rikasta kautta seurasi Markku Soinin, Paavo Länsivuoren ja Juho Kuikan vuorottelu ohjaajina. Länsivuori ohjasi mm. Tuhkimon ja Peräkylän profeetan, joita vietiin ahkerasti Nurmeksen kyliin. Näyttämökerho olikin noihin aikoihin tuttu vieras Saramon Päivölässä, Lipinlahden Tuohuspirtillä, Savikylässä ja Ylikylässä. Noina 50-luvun vuosina näyttämökerho, Sepot ja Musiikkiyhdistys järjestivät yhdessä myös suuria juhannusjuhlia Mikonniemellä.

Teuvo Huotari oli hivuttautunut Näyttämökerhoon musiikin varjolla. Hän säesti lauluja ja tansseja Armas Piipon yhtyeessä, mutta ei Piipon tavoin pysynyt kerhon suosittuna hovisoittajana, vaan antoi houkutella itsensä kerhon puheenjohtajaksi vuonna 1953. Kun seuraavan vuonna Juho kuikka oli ohjannut ensimmäisen nurmekselaisversion Hotelli Huminasta sekä Laura Sointeen Hopearistin, karjalasiaiheisen näytelmän, näyttää Kuikan uuden puheenjohtajankauden lopulla vauhti vähän hiljenneen, kunnes –58 otettiin uusia haasteita. Tukkijoella tuotiin ulos, mikä ei siihen aikaan ollut kovinkaan yleistä, lieneekö sisälle suunniteltu Tukkijoella sitä ennen koskaan ollutkaan ulkona. Nyt se näyteltiin Mikonniemellä, säestäjä puheenjohtaja Teuvo Huotarin ohjaamana. Huotari itse esitti rättäriä, Pölhö-Kustaan osan veti niin antaumuksella Raimo Rautjärvi, että suoritusta muistetaan vieläkin. Näytelmä kaikkineen oli menestys.

Kanteletar on kiistatta merkkipyykki historiassa. Työt aloitettiin jo syksyllä, ja pitkin talvea harjoiteltiin lauluja ja tansseja. Ensi-ilta 17. heinäkuuta –80 oli menestys – siitä huolimatta, että lähes koko esityksen ajan satoi vettä kuin kaatamalla, aika-ajoin ei näkyvyys riittänyt katsomosta lavalle. Kanteletar vei näyttämökerhon kokonaan uuteen teatterikulttuuriin. Tähän asti näytelmäkohtaiset budjetit oli laskettu muutamissa tuhansissa markoissa. Nyt 80.000 markan budjetti joitakin pelotti, mutta suurimman osan väestä oli vallannut käsittämätön lapsenusko siihen, että näytelmästä tulee menestys.

Kanteletar keräsi ensimmäisenä kesänä 6.000 katsojaa, ja kerho 18.000 markkaa nettoa. Viimeisessä esityksessä oli katsomo ääriään myöten täynnä osa kannoilla ja mättäillä istuen. Mainittakoon, että kiireellä rakennettu katsoma sai rakennusluvan vasta seuraavana talvena. Kanteletar toi näyttämökerhon ja Bomban kesäteatterin myös valtakunnalliseen julkisuuteen ja sitä tuli paljon ja vain myönteistä. Katri Kokkonen kirjoitti Karjalaisessa näytelmästä näin: ”Monien kesäteatterilatteuksien jälkeen se oli kuin siemaus raikasta vettä kesäkuumalla.” Kanteletar oli myös ensimmäinen kerhon työ, joka ylsi entisen vihollisen, television kameroiden eteen. Kantelettaren komeaan tanhuryhmään saatiin vahvistusta Savikylän ja Ylikylän tanhupiiristä. Kantelettaren Helka, Kirsi Asikainen, aloitti syksyllä –81 opiskelun Tampereen yliopiston näyttämötyön laitoksessa, ja vastasi ohjaustyöstä, kun Kanteletar otettiin toiseen kesäänsä. Kanteletar kesti kulumatta vielä kolmannenkin kesän. osa kulumatonta oli Paronin musiikki, jota hänen lisäkseen soittivat nyt maailmankuulut Esa Kotilainen, Erik Siikasaari ja Matti Kontio. Kantelettaresta alkoi myös Pirjo Harjun vakituiseksi muodostunut puvustajakausi.
Vuonna 1983 Nurmeksen Näyttämökerho sai Nurmes-palkinnon nimenomaan Kantelettarestaan.

MAATON KANSA

Bomban vetovoima oli kova. Karelia Nova, inhimillisen kasvun viikot ja Iki-ilo kokivat kaikki saada jotakin irti Bombasta ja karjalaisuudesta. Seppo Huunonen ohjasi kerholle Tuonelan Joutsenen, jota esitettiin Kalevanhovissa. Paras oli kuitenkin edessä –Maaton kansa.

Mikko Samulisen näytelmä Maaton kansa, niin karjalankielinen kuin olikin, lumosi kerholaiset kerralla. Kun vielä kuultiin Paronin musiikki siihen, ei kukaan epäillyt, etteikö se kuulunut tänne. Paavo Liskin ohjauksessa aloitettiin lukuharjoitukset, ja karjalan kielessä saatiin ohjausta Heikki Koukkuselta ja Matti Jeskaselta. Koko talvi hangattiin vaativia lauluja, joihin rakastuttiin. Mikko Samulinen kävi katsomassa pariin otteeseen harjoituksia ja omisti näytelmän Nurmeksen näyttämökerholle. Valmiina hän ei saanut sitä nähdä, kutsu tuonilmaisiin tuli keväällä 1983. Näytelmä esitettiin sillä erää kahtena kesänä. Maaton vietiin myös Suomi 75 vuotta valtion virallisena ohjelmana Unkariin, jossa se sai erinomaisen vastaanoton. Maattomasta tuli kerhon tavaramerkki–missään muualla sitä ei ole koskaan esitetty. Maattoman Gaurolle, laitosmies Heimo Korhoselle, Maaton avasi tien Rauman kaupunginteatteriin jo seuraavana syksynä.

KALEVAN NÄYTTÄMÖ
Kesällä 1985 kerho osallistui nimekkäiden ammattinäyttelijöiden kanssa helsinkiläisen Kalevan Näyttämön kesäteatteriin, jona oli kunnianhimoinen Kalevala. Se oli miljoonahanke, johon tarvittiin myös Maailmanvuori, tiettävästi ainoa kulissi, jolle on pitänyt hakea rakennuslupa. Kalevalaa ylistettiin, se mursi kansainväliset rajat, mutta sen kolme kesää olivat kalliit. Toisin, kuin on epäilty, Nurmeksen Näyttämökerholle sopimukset Kalevan Näyttämön kanssa olivat kohtuullisia hankkeita, joiden eteen toki tehtiin rajusti työtä. Kalevalan jälkeen henkäistiin omalla Mimmi Paavaliinalla, jonka ohjasi Matti Kuikkaniemi. Seuraavaksi tulivat jälleen Kalevan Näyttämön, Seppo Lappalaisen kirjoittama Raivaaja-eepos ja Inkeri Kilpisen Nouse Inkeri, uudelleen Maaton kansa ja sitten virolaisen Ivo Eensalun ohjaama Kalevanpoika kahtena kesänä.

Kerholla on ollut lukuisia muita upeita esityksiä, joista Liskin Heili Karjalasta esitettiin mm. Petroskoissa, ja Sam Sihvon syntymän 100-vuotisjuhlaa kunnioittanut Edessä uusi asema., joka tehtiin yhdessä Musiikkiyhdistyksen kanssa.

Mukana on viime vuosina ollut helposti liikuteltavia ”Heilin” kaltaisia lyhytohjelmia, joista Tsiganaiset kahtena versiona on esitetty Unkaria myöten, ja kesäteatterissakin esitetty, Seppo Lappalaisen ehyt Savottailtamat.

Nuorisoteatteri Harlekiini on kerhon siipien suojassa tehnyt vuosien mittaan hienoja töitä, mm. Korpin ja kumppanit, Leikin lopun ja Eeva Vainion kirjoittaman Valon kuninkaan, jota esitettiin ulkonäyttämöllä.

Elokuvakaan ei ole kerholaisille vieras. Ulkomaan levityksessäkin olleessa Lönnrot-elokuvassa oli mukana useita kerholaisia vaativissakin osissa, Lauri Leskisen elämästä kertovassa useita kymmeniä, alkulennostaan ammutussa, Rauni Mollbergin Paratiisin lapsissa oli kerholaisia linja autolastillinen. Mainittakoon, että kyseisen elokuvan menestyi sittemmin erittäin hyvin Kanadassa. Näyttämökerho on ollut myös tärkeä yhteistyökumppani Immanuel -jouludraamassa.

Kerhon olemukseen kuuluu omatoimisuus. Aina on ollut joukossa niitä, joilla talousasioissa on ollut kyky hahmottaa asiat reaalisesti vaikka näyttämöllä sielu hipoisi taivaita. Ällistyksellä kerholaiset katsoivat, kuinka Kalevalan lavasteita ja tarpeistoa tehtiin palkkatyöllä, palkattu ompelijakaarti teki pienimmänkin rätin, ja kalliista kankaista – omissa töissä kaikki oli tehty talkoilla ja palkattomalla työssä ja halvimmista aineksista, mitä käsiin oli saatu. Julisteiden suunnitteluakin on voitu hoitaa omin voimin, jos apua on tarvittu, ei Pertti Tikkanen ole ollut kaukana.

Viime vuosien kovasta työstä huolimatta näyttämökerho on pysynyt harrastajanäyttämönä, josta ei ole käyty hakemassa palkkaa, vaan kokemuksia ja elämyksiä. Kuitenkin kuudelle – seitsemälle viime vuosien kerholaisista on avautunut tie myös näyttämöalan opintoihin ja ammattiin.

Kun tämän juhlan jälkeen kerho ryhtyy tosissaan työstämään Maiju Lassilan Nurmekseen sijoittamaa Kilpakosijoita, uskon, että edessä on uusi puolivuosisatainen taival, jonka varrella on enemmän ruusuja kuin ohdakkeita – niin syvällä nurmekselaisessa maaperässä teatteriharrastus on.

Lähteet:
Näyttämökerhon pöytäkirjat ja muu arkistomateriaali, Sanomalehti Nurmeksen Sanomat/Ylä-Karjala, Yleisradion ääniarkisto, Kirjoittajan omat kokemukset